ISÄ

Tämä postaus voisi olla muistokirjoitus. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan kirjoitus kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Omalle isälle. Mutta toisinkin voisi olla. Onneksi ei ole.

Isäni meni rutiinileikkaukseen elokuun lopussa. No, mikä nyt on rutiinileikkaus, mutta kirurgien mittapuussa leikkaus määriteltiin normaaliksi. He tekevät näitä satoja vuodessa. Isäni, hyväkuntoinen 61-vuotias, meni sairaalaan ajatuksella viikon päästä kotiin ja elämä jatkuu. Toisin kävi.
 

Leikkauksesta aiheutui komplikaatioita ja hänet leikattiin 2 viikon aikana kolmesti. Hän vietti yli 4 viikkoa tehohoidossa, siitä suuren osan aikaa hengityskoneessa ja tajunnan äärirajoilla.
Kävimme katsomassa isää, joka oli turvonnut 75 kiloisesta miehestä yli 100 kiloiseksi, joka makasi kymmenissä letkuissa, koneiden piipittäessä, hirveissä kivuissa ja joka pyysi viimeisillä voimillaan viemään hänet pois. Me omaiset näimme myös henkilökunnan huolen, jonka he avoimesti myönsivätkin. He eivät tienneet, miksi näin kävi. He tekivät parhaansa ja voimme vain kiittää heitä. He tekevät elintärkeää työtä, ja samalla auttavat potilasta ja omaisia jaksamaan myös henkisesti. Omaisille löytyi aina aikaa, pääsimme katsomaan myös poikkeustapauksessa. Aloimme valmistautua pahimpaan, jos siihen nyt mitenkään voi valmistautua. Päivittäiset vierailut teho-osastolla ja toistuvat takapakit tulehdusarvoissa ja kuumeessa saivat epätoivon hiipimään ajatuksiin. Inhosimme käytävää, joka johti teho-osastolle ja jota kulkiessamme kalvava ajatus sai sydämen hakkaamaan: Isämme ei kestäisi tätä koettelemusta ja hänen syntymäpäivästä tulisi hänen kuolinpäivänsä.

Isän 6 viikon sairaalareissu on nyt takana, ja kotiutumisesta on kulunut toinen mokoma. Isäni opettelee elämään uudessa tilanteessa, kävelemään uudestaan, saamaan verenpaineet kohdilleen ja malttamaan. Lääkäri sanoi isälleni, että kävit niin lähellä kuoleman portteja, että palautuminen voi kestää vuoden, sellaisen koettelemukseen hänen elimistönsä kävi läpi. Edessä on siis monta uutta asiaa ja kukaan ei tiedä huomisesta. Mutta nyt olemme tässä. Isä selvisi hengissä.
Juttelimme tehohoidon jälkeen hänen muistikuvistaan tapahtuneesta ja vierailuistamme. Hän kertoi nukutuksen aikana käyneensä päivittäin ruumishuoneen ovella, jossa hänelle sanottiin, ettei vielä ole hänen aikansa. Seuraavana ja taas seuraavana päivänä sama toistui. Kunnes eräänä päivänä hän kuuli vaimonsa sanovan: älä lähde, taistele! ja isäni päätti, että vielä ei ole hänen aikansa. Tämä on paljon mieheltä, joka ei puhu tunteistaan tai mieti tuonpuoleista. Meille tämä opetti sen, miten tärkeää oli vierailumme, se että puhuimme hänelle, olimme läsnä ja pidimme kädestä. 

Me vietämme tänään erityistä isänpäivää. Kiitän sydämestäni kaikkia terveydenhuollon parissa työskenteleviä, ja tähän liittyen erityisesti Tyksin henkilökuntaa, jotka tekevät työnsä inhimillisesti ja ihmistä unohtamatta ♥ Kiitos kaikille ystävilleni, jotka jaksoitte tukea minua.

Parhainta isänpäivää kaikille isille ♥
- Kati